Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Otava, 2006) oli ilmestyessään arvostelu- ja myyntimenestys. Kirjailijalle myönnettiin teoksesta Finlandia-palkinto.

Peter Lindholm ohjasi kirjasta elokuvan ja YLE tuotti siitä kuusiosaisen televisiosarjan, molemmat vuonna 2011. Kari Heiskanen ohjasi kirjasta ensimmäisen teatteriversion Helsingin kaupunginteatteriin vuonna 2007.

Oksasen tekemässä tuoreessa näyttämösoviuksessa romaanin yhteiskunnalliset kaaret ja merkitykset hahmottuvat samalla, kun pienen ihmisen tunteet, halut ja heikkoudet ohjaavat toimintaa. Westön tarkasti rakennetut henkilöhistoriat tosin eivät pääse samanlaisina esiin, mutta niiden mukaan ottaminen pidentäisi esitystä monella tunnilla.

1920- ja 1930-lukujen dramaattisiin tapahtumiin liittyy Espoon teatterin Minna Craucher (2024), riehakas musikaali 1920-luvulla sosiaalisiin vaikuttajapiireihin pesiytyneestä huijarista. Samaan aikakauteen sijoittuu Kansallisteatterin sydäntäsärkevä Muistopäivä (2025), joka seuraa kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon loikanneiden kurjia kohtaloita. Helsingin kaupunginteatterin Sinun Margot (2025) ja Ryhmäteatterin The Poet of Finland (2026) taas liikkuvat lähihistoriassa.

Westön romaanin myötä Oksanen palaa maailmansotien väliseen aikaan, jolloin kansakuntaa ja poliittista järjestelmäämme muovattiin ja rakennettiin – usein varsin väkivaltaisin keinoin.

Yksi romaanin ja esityksen henkilöistä on pääkaupunki Helsinki, tuonaikaisessa Suomessa Viipurin ohella ainoa kaupunki, johon sellaiset virtaukset kuin jazz ja kansainvälisyys saapuivat.

Kasvavaan Helsinkiin saapui myös yhä enemmän väkeä maaseudulta; kaupunki jakautui työläisten sekä ylemmän luokan asuttamiin osiin. Sisällissotaan johtanut yhteiskunnallinen eriarvoisuus piirtyi asemakaavaan, katuihin ja rakennuksiin.

Punaiset valtasivat Helsingin tammikuussa 1918. Valkoisten voitonparaati kaupungin vapauttamisen kunniaksi järjestettiin saman vuoden toukokuussa. Joulukuussa 1918 valtionhoitaja Svinhufvud armahti valkoiseen terroriin syyllistyneet.

Punaiset syytetyt tuomittiin ankarasti. Tämän päälle rakennettiin itsenäistä maata. Kymmenisen vuotta myöhemmin oikeistoradikaali Lapuan liike alkoi kitkeä kommunismia Suomesta.

WESTÖN ROMAANI alkaa suurlakon vuodesta 1905 ja kuvaa, kuinka mielialat kiristyivät kohti veljessotaa.

Ryhmäteatterin tulkinta lähtee liikkeelle vuodesta 1914, jolloin puhkeaa ensimmäinen maailmansota ja 10-vuotias Allu Kajander menettää isänsä, sekatyöläinen Enokin, merille useaksi vuodeksi. Köyhässä, mutta rakastavassa perheessä varttuneesta ja opinhaluisesta Allusta kasvaa vastuuntuntoinen ja omilla aivoillaan ajatteleva nuori mies.

Esityksen muiden keskeisten henkilöiden, porvarisperheen Cedin, tämän ystävän Eccun ja sisaren Lucien, toiminnan ja valintojen taustat eivät piirry esityksessä kovin selvinä. Motiivit hahmottuvat pitkälti persoonallisten piirteiden varaan. Oleellista tietysti on, että nämä hahmot ovat esityksessäkin moraaliltaan ja ratkaisuiltaan keskenään erilaisia. Ihmiset yleensä ovat.

Esitys tuokin kiitettävästi esiin poliittisen yksituumaisuuden, pahimmillaan putkinäköisyyden, sekä yksilön moraalin ja tunteiden välisen ristiriidan. Tältä osin uskollisena Westön romaanille se näyttää myös, kuinka hirveisiin tekoihin epätietoisuus maailmasta ja omasta maailmankatsomuksesta voi jyrkkien kantojen aikoina johtaa. Se on tärkeä muistutus nykyhetken myrkkyliemissä kiehuessamme.

Miiko Toiviaisen näyttelemä hyytävä Cedi on täynnä vihaa, jonka lähteen voi vain aavistaa. Hän kanavoi tunteensa poliittiseksi turhautumiseksi ja isänmaalliseksi uhoksi. Santtu Karvosen epäonninen Eccu seuraa vastoin omatuntoaan Cediä. Satu Tuuli Karhun rohkea mutta päämäärätön Lucie puolestaan edustaa uutta aikaa. Hän on kyllästynyt ympyröihinsä ja kaipaa henkisesti avarampiin maisemiin, muttei oikein osaa kuin juhlia.

Miiko Toiviaisen intensiivisesti esittämä Cedi haluaa kostaa punaisille. Hän ei näe näiden kumoustoimille mitään perusteita.

Sivistynyt opettaja ja lehtimies Ivar Grandell vastustaa väkivaltaa ja ymmärtää ehkä parhaiten, minkälaiset voimat ovat valloillaan, mutta häntä ei usko oikein kukaan.

Juha Kukkosen sävykkäästi esittämä hahmo on teemojen kannalta keskeinen mutta tapahtumien pyörteessä voimaton. Kukkosen Enok Kajander puolestaan on tuttu, lämminsydäminen renttu, joka herää poliittiseen toimintaan meriltä palattuaan. Ville Hilska saa Enokin poikaan Alluun liikuttavan määrän nuoruuden viattomuutta ja fyysistä eloa.

Ville Hilskan esittämässä Allussa on nuoruuden viattomuutta ja energiaa.

OKSANEN ON OHJANNUT perinteistä kerrontaa edustavan yksityiskohtaisen romaanin maalailevine ajan ja paikan kuvauksineen kolmituntiseksi musiikkiteatteriksi, jossa teemoja kannattelevat tarkoin valitut kohtaukset sekä suora kerronta.

Olemme milloin Kalliossa, kun punainen valo syttyy Helsingin työväentalon torniin, milloin Hangossa tennisottelussa, Cedin ja Lucien kotona monissa juhlissa, Kruununhaassa valkoisten vankien kanssa tai Dragsvikissa punavankileirillä.

Suomenlinnan linnakenäyttämön kahden katsomon välissä on pyöreä punainen lava, jonka päällä on korkeampi valkoinen nelikulmio. Taustalla näkyy rakennustelineitä, jonne kiipeämällä roolihahmot ovat “jossain muualla”. Janne Vasaman ilmava lavastus muuntuu moneksi, ja lavaa pyörittävät vuoroin työläiset, vuoroin herrasväen palvelusväki. Harvalukuinen rekvisiitta, ilmapallot, aseet, pienenpieni hajuvesipullo, puhuvat paljon.

Antti Aution säveltämä musiikki ja laulut ovat merkittävä osa esitystä ja sen unenomaista tunnelmaa, jota näyttelijöiden välillä hidastuva liikkuminen sekä hienosti ilmaisevat tanssikoreografiat tukevat. Olemme yhtäaikaa tässä ja unessa. Siinäkin on mielestäni tavoitettu jotain olennaista Westön romaanin hengestä. Me emme voi uskotella itsellemme, että tiedämme, miten kaikki meni. Kuten Ivar toteaa: historiaa ei pidä rakastaa liikaa eikä toisaalta vihatakaan.

Esityksen toisella puoliskolla sisällissodan jättämiä sielullisia haavoja paikkaillaantanssilla, jazzilla ja juomingeilla. Kuvassa etualalla Robert Kock, Satu Tuuli Karhu ja Miiko Toiviainen, taempana Annika Hartikka, Iina Nyländen ja Ville Hilska.

Missä kuljimme kerran on vaikuttava muistutus siitä, että historia on vain meissä nyt elävissä ihmisissä, siinä mitä tiedämme ja mitä muistamme. Katukivet hohtavat lämpöä, koska muistamme, ketkä niitä ovat kulkeneet ennen meitä ja koska muistamme, missä itse kuljimme.

Yksi Suomenlinnan esityksen kysymyksistä on, miksi kuljimme juuri niitä teitä.